Surun vaiheet ja niiden tavallinen kesto

Psykiatri Elisabeth Kübler-Ross esitteli viiden vaiheen mallinsa vuoden 1969 kirjassaan On Death and Dying, ja se kuvasi alun perin kuolevien potilaiden tunteita. Myöhempi tutkimus ei tue ajatusta kiinteistä vaiheista, eikä surulla ole määräaikaa: ensimmäinen vuosi merkkipäivineen voi olla raskas, samoin toinen, ja suru voi palata aaltoina vielä vuosien jälkeen. Jos arki ei palaa raiteilleen kuukausienkaan jälkeen, apua kannattaa hakea.

Läheisen kuoleman jälkeen mieleen palaa kaksi kysymystä: montako vaihetta surussa on ja milloin se loppuu. Surun vaiheet kuvaavat tunteita, joita menetyksen jälkeen tulee, ja ne voivat vuorotella ja palata missä järjestyksessä tahansa.

Kübler-Rossin vaihemalli

Kübler-Rossin viisi vaihetta ovat kieltäminen, viha, kaupankäynti, masennus ja hyväksyminen. Malli syntyi kuolevien potilaiden haastatteluista, ja omaisten suruun sitä alettiin soveltaa vasta myöhemmin.

Malli on juurtunut arkipuheeseen, koska se antaa nimen tunteille, joita on muuten vaikea sanoittaa. Kun suru tuntuu turralta epätodellisuudelta, helpottaa kuulla, että kyse on kieltämisestä ja se kuuluu asiaan. Sama pätee vihaan, joka voi kohdistua lääkäreihin, sairauteen, vainajaan itseensä tai jopa Jumalaan.

Mallia on kuitenkin luettu myös järjestyksenä, jonka jokainen kulkee kerran alusta loppuun ja on sitten valmis. Kübler-Ross tarkensi myöhemmin itse, ettei vaiheiden ole tarkoitus edetä suoraviivaisesti eikä kaikkien tarvitse kokea niitä kaikkia. Tutkimusnäyttö ei myöskään tue ajatusta, että suru etenisi kiinteinä vaiheina.

Vaihemallin tilalle tarjotut mallit

Vaihemallin asema tieteessä on muuttunut. Margaret Stroeben tutkimusryhmä tiivisti arvion vuonna 2017 niin, että malli on empiirisesti tukematon ja käytännön arvoltaan rajallinen. Tilalle on tarjottu useita paremmin perusteltuja malleja.

Psykologi J. William Worden kuvasi surua neljän tehtävän kautta: menetyksen todellisuuden hyväksyminen, surun kivun läpikäyminen, sopeutuminen maailmaan, jossa läheistä ei enää ole, ja pysyvän yhteyden löytäminen vainajaan samalla kun oma elämä jatkuu. Yhdysvaltain veteraanihallinnon Wordenin malliin perustuvan ohjeen mukaan tehtäviä voi työstää yhtä aikaa, ja niihin voi palata ja niitä voi käydä läpi uudelleen ajan mittaan.

Stroeben ja Schutin kaksoisprosessimalli kuvaa surua liikkeenä kahden asian välillä. Toisinaan menetys kohdataan suoraan, itketään ja muistellaan. Toisinaan katse kääntyy arkeen ja tulevaan. Kumpikaan ei ole väärä tapa surra, ja edestakainen liike kuuluu sopeutumiseen.

Jatkuvan siteen näkökulma kyseenalaistaa ajatuksen, että surun tavoite olisi "päästä irti" kuolleesta. Dennis Klass, Phyllis Silverman ja Steven Nickman kuvasivat vuonna 1996 julkaistussa teoksessa surua, johon kuuluu jatkuva vuorovaikutus kuolleen kanssa. Teoksen kuvaamassa surussa suhde vainajaan muuttuu mutta jatkuu: muistoa vaalitaan, kuolleelle puhutaan mielessä ja hänen tapojaan jatketaan.

Malli antaa tunteille nimet. Jos huomaat vihaa, kieltämistä tai neuvottelua omassa surussasi, niiden nimeäminen voi helpottaa, kunhan et odota tunteiden katoavan järjestyksessä.

Surun aaltoliike

Suru voi palata aiempaan vaiheeseen ja kulkea aaltoina: hyvän viikon jälkeen voi tulla täysin lamaannuttava päivä, ja vielä vuosia menetyksen jälkeen jokin yllättävä asia, tuoksu, kappale tai vuodenaika, voi tuoda alkuajan tunteet takaisin täydellä voimalla.

Se ei tarkoita, että suru olisi jumittunut tai että jokin olisi mennyt vikaan. Näin voi käydä erityisesti merkkipäivinä, kuten jouluna tai vainajan syntymäpäivänä. Joulu ilman läheistä voi nostaa pintaan tunteita, jotka olivat jo ehtineet hellittää.

Ajan myötä suru myös muuttaa muotoaan katoamatta kokonaan. Alussa tunteet voivat olla voimakkaita ja tuntua kehossa: rintakipuna, unettomuutena, ruokahaluttomuutena. Myöhemmin suru voi muuttua hiljaisemmaksi kaipaukseksi, joka nousee esiin tietyissä hetkissä mutta ei enää hallitse arkea. Menetys voi ajan mittaan myös muuttaa elämän suuntaa.

Tavallisia surun tunteita

Kiinteää järjestystä ei ole, mutta tietyt tunteet toistuvat surevien kertomuksissa, ja ne voivat palata useaan kertaan.

Sokki ja epätodellisuus tulevat varsinkin äkillisen kuoleman jälkeen, kun mieli voi kieltäytyä ottamasta tietoa vastaan. Arkiset asiat, kuten vainajan numeroon soittaminen tai hänen nimensä sanominen ääneen, voivat tuntua mahdottomilta.

Kaipaukseen voi kuulua etsimistä: vainajaa etsii katseellaan väkijoukosta tai odottaa hänen soittavan. Se kuuluu suruun.

Viha ja turhautuminen voivat kohdistua terveydenhuoltoon, itseen, vainajaan tai koko tilanteeseen. Erityisen monimutkaista se on, kun kuolema on ollut väkivaltainen tai itse aiheutettu, kuten tekstissä läheisen itsemurhan jälkeen kuvataan.

Syyllisyys kysyy, olisiko jotain voinut tehdä toisin, oli kuolema odotettu tai äkillinen.

Uupumus, vetäytyminen ja kiinnostuksen puute arkeen kuuluvat suruun. Suru ja kliininen masennus ovat eri asioita, vaikka oireet voivat muistuttaa toisiaan, ja ne voivat myös esiintyä yhtä aikaa, joten voimakkaat ja pitkään jatkuvat oireet kannattaa arvioida ammattilaisen kanssa.

Hyväksymisellä ja sopeutumisella tarkoitetaan sitä, että elämää opitaan elämään tilanteessa, jossa läheistä ei enää ole. Menetys ei silloin muutu yhdentekeväksi.

Suru voi tuntua myös kehossa. Surun fyysiset oireet, kuten rintakipu, vatsavaivat, päänsärky ja uupumus, ovat yhtä todellisia kuin tunneoireet. Uni voi kärsiä pitkään, ja nukahtaminen tai yhtäjaksoinen uni voi olla vaikeaa vielä kuukausia menetyksen jälkeen.

Surun kesto

Yhtä oikeaa vastausta ei ole, eikä kukaan voi luvata, milloin suru "loppuu". Surulla ei ole ennustettavaa paranemisaikaa, koska se on sopeutumista, joka kestää sen minkä kestää.

Ensimmäinen vuosi voi olla erityisen raskas, koska jokainen merkkipäivä tulee vastaan ensimmäistä kertaa ilman läheistä. Osa kokee toisen vuoden jopa vaikeammaksi, koska silloin ympäristön tuki voi hiipua ja arjen olisi jo "pitänyt" palata ennalleen, vaikka suru ei ole palannut.

Suomalaisessa perinteessä suruaika tarkoitti aiemmin tiettyä ajanjaksoa kuoleman jälkeen ja siihen liittyviä tapoja, kuten pukeutumista. Nykyään suruaika ymmärretään väljemmin ajaksi, jonka jokainen tarvitsee omaan tahtiinsa, eikä sitä mitata kalenterilla.

Suru ei aina ala vasta kuoleman jälkeen. Kun kuolema on odotettavissa esimerkiksi pitkän sairauden vuoksi, suru voi alkaa jo ennen menetystä. Tätä kutsutaan ennakoivaksi suruksi, ja se voi vaikuttaa siihen, miltä suru kuoleman jälkeen tuntuu.

Ensimmäisen vuoden merkkipäivät

Ensimmäinen vuosi on sarja ensimmäisiä kertoja: oma syntymäpäivä ilman läheistä, ensimmäinen joulu, ensimmäinen kesäloma, vainajan ensimmäinen syntymäpäivä. Jokainen niistä voi nostaa surun uudelleen pintaan, vaikka arki muuten sujuisi.

Ensimmäinen vuosipäivä kuoleman jälkeen voi olla surevalle erityinen päivä. Osa haluaa viettää sen jollain tavalla, esimerkiksi käymällä haudalla tai sytyttämällä kynttilän, osa taas pitää päivän mahdollisimman tavallisena. Kumpikaan tapa ei ole väärä.

Vuoden merkkipäivät kannattaa tunnistaa etukäteen ja miettiä, miten niihin haluaa suhtautua. Jos tietää jonkin päivän olevan raskas, sen voi ottaa huomioon esimerkiksi pitämällä vapaapäivän tai sopimalla tapaamisen jonkun kanssa.

Pitkittyneen surun merkit

Suru on yksilöllistä, mutta jotkin merkit viittaavat siihen, että suru on muuttunut monimutkaiseksi tai pitkittynyt ja tarvitaan ammattiapua. WHO:n ICD-11-tautiluokituksessa pitkittyneestä suruhäiriöstä voidaan puhua, kun voimakas kaipaus tai vainajaan liittyvät ajatukset ja tunnekipu ovat jatkuneet vähintään puoli vuotta menetyksen jälkeen, ylittävät selvästi yhteisön tavanomaiset surun normit ja haittaavat merkittävästi toimintakykyä. Merkkejä voivat olla esimerkiksi nämä:

• arkeen ja perusaskareisiin palaaminen ei onnistu vielä kuukausien kuluttua
• ajatukset pyörivät jatkuvasti vainajassa niin, ettei muu elämä pääse jatkumaan
• voimakas syyllisyys tai itsesyytökset eivät hellitä ajan myötä
• mieleen nousee toistuvasti ajatuksia omasta kuolemasta tai halusta olla poissa (hae silloin apua heti, esimerkiksi MIELI ry:n Kriisipuhelimesta 09 2525 0111, joka päivystää ympäri vuorokauden, tai hätänumerosta 112)
• eristäytyminen syvenee sen sijaan, että se vähitellen helpottaisi
• päihteiden käyttö lisääntyy selvästi.

Jos jokin näistä pitää paikkansa, ota yhteyttä terveyskeskukseen, työterveyshuoltoon tai seurakunnan diakoniatyöhön. Pitkittynyt suru on tunnistettu ilmiö, jota voidaan hoitaa esimerkiksi terapialla, eikä avun hakeminen tarkoita, että olisi surrut "väärin". Tämä teksti antaa yleistä tietoa eikä korvaa henkilökohtaista arviota. Jos olet huolissasi omasta tai läheisesi voinnista, ota yhteyttä ammattilaiseen.

Surevan läheisen tukeminen

Surevan tukemiseen ei tarvita oikeita sanoja. Tarvitaan läsnäoloa ja kärsivällisyyttä.

Ole tavoitettavissa ilman painetta. Viesti "ajattelen sinua, ei tarvitse vastata" voi olla parempi kuin kysymys, johon pitää vastata.

Vältä kliseitä. Lauseet kuten "aika parantaa haavat" tai "hän on nyt paremmassa paikassa" voivat tuntua ohittavilta, vaikka ne on tarkoitettu lohdutukseksi. Kysy mieluummin, miltä surevasta juuri nyt tuntuu.

Muista myöhemminkin. Tuki voi hiipua ensimmäisten viikkojen jälkeen, vaikka suru jatkuu. Kalenteriin merkitty muistutus soittaa muutaman kuukauden tai vuoden päästä voi merkitä enemmän kuin kukat hautajaisviikolla.

Tarjoa käytännön apua. Ruoan vieminen, lastenhoidon järjestäminen tai kyyti asioille voi auttaa enemmän kuin yleinen "soita, jos tarvitset jotain".

Hyväksy erilaiset tavat surra. Toinen haluaa puhua paljon, toinen vetäytyy. Kumpikaan ei ole merkki väärin käsitellystä surusta.

Jos surevan läheisen vointi huolettaa, tukea saa terveyskeskuksesta, työterveyshuollosta, seurakunnan diakoniatyöstä ja kriisikeskuksista. Oman tilanteen arvioi parhaiten ammattilainen, joka kuulee koko tarinan.

Lähteet

• Stroebe, M., Schut, H. & Boerner, K. (2017): Cautioning health-care professionals: Bereaved persons are misguided through the stages of grief. OMEGA.
• U.S. Department of Veterans Affairs, Whole Health Library: Grief reactions, duration, and tasks of mourning.
• Klass, D., Silverman, P. R. & Nickman, S. L. (toim., 1996): Continuing Bonds: New Understandings of Grief.
• MIELI ry: MIELI Kriisipuhelin 09 2525 0111.